'Ihanan naitavan näköinen suvakki' ja kritiikin sietämisen nollapiste #SannaUkkola
-" "Saat olla kaunis, söpö ja seksikäs – mutta älä vaikuta liian fiksulta. Älä kerro mielipiteitäsi. Älä kerro niitä varsinkaan, jos ne ovat konsensuksen vastaisia", Madonna sanoi.
"Ole sellainen kuin miehet haluavat sinun olevan – mutta vielä tärkeämpää on olla sellainen, että naiset eivät pidä sinua uhkana."
Madonna kuvaili, kuinka kriitikot tuomitsivat hänet Erotica-albumin ja Sex-kirjan jälkeen. Häntä kutsuttiin huoraksi ja noidaksi – yksi otsikko rinnasti hänet saatanaan.
Ja sitten tuli internet ja elämä muuttui vielä entistäkin vaikeammaksi.
Madonna on ollut provokaattori koko ikänsä. Hän on murtanut tabuja ja popularisoinut naisen seksuaalisuuden tavalla, jota kukaan muu ei ole onnistunut tekemään. Hän on tehnyt politiikkaa musiikilla ja ottanut kantaa herkkiin ja vaikeisiinkin aiheisiin. Viime vuosina hän on profiloitunut ihmisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden kiivaana puolestapuhujana."-
Sanna Ukkola kirjoitti oudon kolumnin.
Kirjoitus on outo kombinaatio argumentaatiovirheitä, retorista höttöä ja halua määritellä julkisen keskustelun tapaa ja muotoa. Minäpä kerron, mikä tuossa kirjoituksessa oikein menee pieleen.
Sanna Ukkola esimerkiksi luo kirjoituksessaan käsittämättömän analogian Madonnan sekä Ulla Appelsinin välille aivan kuin väittääkseen, että Ulla Appelsinin kirjoituksiin liittyvä kritiikki olisi johtunut mystisestä 'konsensuksen vastaisuudesta', sekä sukupuolesta (kuten Madonnan tapauksessa on ollut kyse). Melkoinen väite, sanoisin. Lienee silti kiistatonta, että Ulla Appelsiniin kohdistunut kritiikki perustui puhtaasti hänen kirjoittamiinsa asioihin, ei mihinkään muuhun. Eihän Sanna Ukkola tätä väitettään toki vaivaudu edes perustelemaan millään tavalla, vaan hän perustaa koko ajatuksensa vain siihen yksinkertaiseen väitteeseen, että Ulla Appelsin saa kritiikkiä, sillä 'hän on nainen, joka on konsensusta vastaan'. Ei Sanna Ukkola oikeasti tarjoa muuta kuin väitteen ja assosiaation, jolle ei löydy mitään perustetta. Mutta väittäessään Ulla Appelsinia kritisoineiden ihmisten kritisoineen vain ’konsensuksen’ ja ’naiseuden’ takia, Sanna Ukkola paljastaa pelkästään hänen oman uskonsa omasta älyllisestä ylemmyydestään: oletus, että henkilön kirjoitukseen kriittisesti suhtautuva näkee kirjoittajan sukupuolen mielipiteeseensä oleellisesti vaikuttavana tekijänä, on vain käsittämättömän röyhkeä kriitikoiden uskottavuuden mitätöimiseen pyrkivä olkiukko, jonka ylimielisyysarvo on miljoona, mutta jonka argumenttiarvo on luonnollisesti nolla.
Toisaalta Sanna Ukkola kiistää yhtä jykevän assosiaatio Donald Trumpin ja Ulla Appelsinin välille, joten aika heikoilla vesillä noin argumenttimielessä Sanna Ukkolan kolumnissa mennään. Oleellista tässä kohtaa on se, että kirjoitus tosiaan lepää vain assosiaatioiden ja löysien analogioiden tasolla, ei argumenttien tasolla:
-"Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti äskettäin"oikeaoppisesta älymystöstä", joka haluaa määritellä, millä tavalla Suomessa saa puhua. Appelsinin mukaan tämän älymystön edustajille on tyypillistä kaikenlainen ehdottomuus: he tietävät, mitä saa ajatella, miten pitää syödä ja miten elämäänsä elää. Jos joku on heidän kanssaan eri mieltä, he hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tietyt mielipiteet ja sitä kautta henkilöt ovat heille vapaata riistaa.
Ulla Appelsin tietää aiheesta jonkin verran, sillä hän on itse tällainen henkilö – oikeaoppisen älymystön vapaata riistaa. Seuraan huvittuneena sosiaalista mediaa usein Appelsinin kolumnin ilmestyttyä. Kommenttiosastoilla kansa kiittää, mutta Twitterin mielipidekerma kauhistelee Appelsinin konsensuksen vastaisia näkemyksiä. Punavihreissä piireissä Appelsinista on tullut lähes kirosana.
Äskettäin "oikeaoppisen älymystön" henkinen pää-äänenkannattaja Image teki Appelsinista jutun, jossa hänet jo kuvituksessa rinnastettiin Donald Trumpiin. Kuvituksessa käytettiin niin ikään "ironisesti" appelsiinia, jonka ympärille oli solmittu Suomen leijona. Kaunista."-
'Kommenttiosastolla kansa kiittää'. Näin sitä argumentoidaan ja luodaan tunnelmaa!
Huomaatteko, että Sanna Ukkola tekee samaa kuin Ulla Appelsin? Hän(kin) keskustelee keskustelusta, luo olkiukkoja tukeakseen metakeskustelunsa oikeutusta ja sitten pieksee omia olkiukkojaan henkihieveriin. Sanna Ukkolalla ja Ulla Appelsinilla on näissä kirjoituksissaan tismalleen sama ongelma: he eivät argumentoi millään tavalla oleellisimpia väitteitään. Kun Ulla Appelsin kertoi, miten on olemassa klikki, jolle turvapaikanhakijat eivät tuota mitään ongelmia, niin Sanna Ukkolalle tuottaa suunnattomia vaikeuksia tuoda mitään evidenssiä siitä 'oikeaoppisesta älymystöstä', jonka varaan hän kuitenkin koko kirjoituksensa rakentaa. Hän ei taida edes huomata, että hänen argumenttinsa sopivat myös häneen itseensä: hän selvästi pyrkii määrittelemään, mistä saa puhua kuin mikäkin 'oikeaoppinen älymystö'.
Sanna Ukkola jatkaa:
-"Viime viikolla huomiota herätti HS:n mielipidesivuille kirjoitettu teksti, jossa helsinkiläistohtori ihmetteli sukupuolten välisiä eroja parisuhdemarkkinoilla. Hänen mukaansa naiset ovat liian nirsoja ja miehen rooli on tulla torjutuksi. Mielipide oli perusteltu, mutta herätti niin suuren reaktion, että tohtori kirjoitti myöhemmin FB-sivuilleen trollanneensa: "Seison ajatusteni takana, mutta ehkä olin esittänyt ne kärjistetysti siinä kirjoituksessa", mies selitti myöhemmin IS:n haastattelussa.
Tohtori sohaisi aiheeseen, joka tässä maassa on täydellinen tabu: naisten ja miesten eroavaisuuksiin. Se on aihe, jota jokainen itseään suojeleva bloggari välttää. Ja tällaisia aiheita on tässä maassa runsaasti."-
Mitä tuohon nyt sanoisi?
Naisten ja miesten eroavaisuudet eivät ole mikään tabu. Kun joku kirjoittaa kehnosti perusteltua huttua, ei sen kritisointi ole merkki tabusta, vaan siitä, että asioista keskustellaan. Hyvin yksinkertaista. Sanna Ukkola jatkaa olkiukkokakofoniaansa:
-”Kaikki tämä vaikuttaa sananvapauden tilaan Suomessa. Samalla julkinen puhetila kaventuu ja keskustelukulttuuri supistuu. Saat puhua vain tietyllä tavalla, konsensuksen kapealla äänellä – tai muuten sinut leimataan milloin miksikin – tuomitaan tiettyyn lohkoon. Ymmärretään tahallaan väärin, hyökätään henkilöäsi vastaan.
Ilmiö on sama kuin 70-luvulla, jolloin "neuvostovastaisuus" oli lähes kuolemansynti.
Suomettuneisuuden ajasta olemme siirtyneet kritiikkiä sietämättömien aatteiden aikaan, jolloin toisella laidalla keskustelutilaa vahtii mölyävä joukko anonyymejä vihakirjoittelijoita, toisella laidalla porukka, jota Appelsin kutsuu "oikeaoppiseksi älymystöksi". ”-
Neuvostoliittokortti lyöty pöytään! Upeaa argumentointia! Tässä on jotain oudolla tavalla perverssiä ajatusmaailmaa: kun vihakirjoittelijat pohtivat lähinnä perseraiskauksia ja muuta kivaa ja leppoisaa väkivaltadialogia, on tämän kritisointi ’oikeaoppisen älymystön’ puhetta. Ilmeisesti vihapuheen kritisointi on jotenkin moraalisesti arveluttavaa ’ääripään puhetta’, jota ei voi, eikä pidä ottaa tosissaan, vaan se totuus löytyy sieltä tolkun keskitieltä. Minulle ei vain ole edelleenkään avautunut se, miten vihapuheen kritisointi voi olla äärimmäistä ja miten totuus löytyisi sieltä ’keskitieltä’ (jossa keskitien logiikan mukaisesti jokin itselleni epäselvä määrä vihapuhetta tulisi siis sallia).
Löyhien assosiaatioiden luominen tuntuu Ukkolalle olevan verissä. Harmi vaan, että assosiaation ja fiiliksen luonti eivät kumpikaan ole edelleenkään varsinaisia argumentteja. Tämän Appelsin-Ukkola- ajatusrakennelman olemus on yksinkertaisuudessaan oletus siitä, että mikäli jokin ’Y’:n mielipide herättää arvostelua taholla ’X’, se on tahon ’X’ halua sensuroida väärät mielipiteet.
Ja tällöin 'Y' on jo todistanut, että kaiken pahan alku onkin tuo vihapuhuva 'X', jolle voi sitten kirjoitella esimerkiksi tällaisia viestejä (nämä kommentit sai henkilö, joka sanoi 'Hope so'):
Tämä keskustelun logiikka näkyy myös siinä, miten esimerkiksi Perussuomalaiset käyvät taisteluaan sananvapauden puolesta:
Perussuomalainen: "Kaikki muslimit ovat terroristeja".
Minä: "Onhan tuo hieman rasistista".
Perussuomalainen: "Vihapuhetta! Miksi harrastat vihapuhetta meitä vastaan? Punavihervasemmisto! Toivottavasti vaimosi perseraiskataan!".
Ja näin se keskustelu menee. Huomaatteko, mitä tuossa oikein tapahtuu? Siinä käännetään huomio kritiikkiin, jotta itse asiasta ei puhuttaisi. Tuo on tyypillinen retorinen väistöliike, jossa pyrkimyksenä on neutraloida kritiikki ja kiinnittää huomio tuolla retorisella väistöliikkeellä luotuun uhripositioon - eli itseensä. Tuo tapa keskustella ja tuo tapa ylläpitää julkisen keskustelun tapaa ja muotoa, kertoo vain haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä sietää tai ylipäänsä ymmärtää erimielisyyttä. Tuon retorisen väistöliikkeen seurauksena kritiikin päälle liimataan vihapuheen leima ja vastakritiikin puheet perseraiskauksista alkaen ymmärretäänkin 'vain lyyrisenä puheena ja oikeutettuna vastareaktiona vihapuheelle'. Tuo on aktiivista pyrkimystä moralisoida kritiikki hiljaiseksi, määritellä julkisen keskustelun agenda.
Ja tämä keskustelun dynamiikka kokonaisuudessaan on ehdottomasti juuri sitä, mikä oikeasti estää asiallisen debatin syntymistä tuon 'lyyrisen puheen' edustajien kanssa: kritiikki on 'hyökkäystä' ja erimielisyys on 'vihapuhetta'. Samasta syystä populistisen uhriutumisen kliimaksissa puhutaan siitä, miten 'tietyistä aiheista ei saa puhua', 'miten asioiden tabuluonteet vain vahvistavat ilmiöitä' ja että 'oikeamieliset ne vaan päättää, mistä puhutaan (samalla kirjoitetaan päivän tuhannes rasistinen kommentti Facebookkiin tai Twitteriin ja itketään oikeussalissa ja ollaan muututtu Sebastian Tynkkyseksi).
Kritiikin sietämisen vaikeus on oleellinen kysymys tässä kohtaa tarinaa, sillä tuo kyvyttömyys sietää kritiikkiä on leimallista suomalaiselle populistiselle liikehdinnälle ja se onkin tavallaan luonnollista: populistinen politiikka räjähtävine lepakoineen inhoaa faktoja, sillä se ei perustu niille, vaan se perustuu tunteille, Sanna Ukkolan kirjoituksessa alleviivaamille assosiaatioille sekä populistien kylvämille peloille. Ja näille kaikille tosiasiat ja edes alkeellinen rationaalinen ajattelu ovat myrkkyä. Ja siksi kriittinen mielipide tulkitaan heti äärimmäisellä tavalla vihapuheena ja oikeutuksena omaan uhriutumiseensa. Sanna Ukkolan sekä Ulla Appelsinin hellimän populistisen mölymystön itseymmärrys perustuu yksinkertaiseen uhripositioon, jossa on olemassa kaksi selvärajaista Suomea: on se mystinen, ’suvakkien’, punavihreän eliitin Suomi ja sitten on se aidompi, lihaa syövän valkoisen heteron Suomi, jossa musta mies kadulla on kauhistus ja oma tila on uhattuna jo silloin, kun miss Helsingiksi valitaan tummaihoinen nainen, jolloin kyse onkin marxilaisesta ideologiasta, jonka tarkoitus on tuhota valkoinen rotu. Aikamoista.
Tuo mahtivalkoisuutensa huumannuttama hetero haluaisi myös kertoa totuuden maahanmuuttajista, mutta kun tuo Appelsinin mainostama ’klikki’, tuo Sanna Ukkolan parjaama ’eliitti’, tuo ällön liberaali, suvaitsevainen, punavihreä eliitti sitä vihapuhet… eiku asialinjan puhetta kritisoi, niin paha mielihän siitä tulee. Ja tuosta pahasta mielestä syntyy uhriutumisen voimaanunuttama tunne eliitin halusta kontrolloida totuuden puhumista. Tässä tarinassa itse vihapuhetta suurempi ongelma onkin vihapuheiden kritisointi - ja näin maailma on saatu sujuvasti käännettyä ylösalaisin ja musta onkin selitetty valkoiseksi.
Näin niitä asioita vaan koetaan. Pitää saada vapaasti sanoa 'ihanan naitavan näköinen suvakki' ja jos tuota kritisoit, 'et kestä debattia ja haluat vaimentaa eri mieltä olevat'. Ja tätä vapautta puhua 'naitavista suvakeista' puolustavat Sanna Ukkola sekä Ulla Appelsin.
Ei tässä ole mitään järkeä, hyvät ihmiset. Maailma, jossa vihapuheen kritiikki on selitetty vihapuheeksi, ei ole minun maailmani.
MOT.
