Mies, joka syyttää äitejä #PetteriSihvonen
Hyvä Petteri Sihvonen. Sinä kirjoitit äideistä, jotka pilasivat huippu- urheilun.
Hyvä Petteri Sihvonen. Tänään radiossa puhuit aiheesta lisää ja tarkensit viestiäsi, miten pahimpia urheilun pilaajia ovat ’akateemiset äidit‘ sekä myös ’yrittäjäisät‘. Oleellinen pointtisi oli, että urheiluun ei sovi ajatus siitä, miten urheilua harrastavat ihmiset ovat ’asiakkaita’ ja siten rahalle halutaan saada vastinetta ja siksi ihmiset vaativat.
Minun piti hieman hengittää syvään ja olla zen. Tajuan kyllä kirjoituksesi ja puheesi olevan provokaatiota, mutta viesti sanojesi takana on minusta vain virheellinen, herra Sihvonen. Minä kerron nyt, miksi näin ajattelen.
Hyvä herra Sihvonen, minä kerron sinulle salaisuuden: urheilun ytimessä on nimenomaan ajatus ’asiakkuudesta’. Sillä juuri se ’asiakkuus’ antaa mahdollisuuden punnita, paljonko yksilö haluaa panostaa ja mitä haluaa panostuksellaan saavutettavan. 'Asiakkuus' on itseasiassa koko urheilun ytimessä, sillä se pakottaa meidät muistamaan, mistä urheilussa oikeasti olikaan kyse: ihmisestä, yksilöstä ja hänen tarpeistaan sekä häneen liittyvistä muuttujista. Ajatus asiakkuudesta voi mennä pieleen vain siinä kohdassa, jossa asiakkaaksi oletetaankin mahdollisesti joku muu: urheiluliitto itse, katsoja tai se vanhempi, isä ja äiti. Mutta se oikea ’asiakas’ urheilun ytimessä on aina se lapsi ja se urheilija itse. Tätä ei tulisi ikinä unohtaa ja väärän asiakkaan palveleminen olisi tuhoisaa itse asian kannalta. Kun asiakkuuden fokus olisikin aina lapsi tai yleensä urheilija, ei olisi enää vaikea arvioida, miten tämän triviaalin itsestään selvyyden pitäisi vaikuttaa toimintaan. Urheilussa keskiössä tulee aina olla se ’loppukäyttäjä’ ja hänen speksinsä, eikä keskiössä tule olla vanhempien toiveet saati vanhempien unelmat. Jos asiakas on vanhempi, on fokus silloin vanhemman unelmat, eivät lapsen, eivät urheilijan. Jokainen ymmärtänee, miten isosta erosta on kysymys.
Herra Sihvonen. Sanoit aamulla radiossa myös, miten urheilun alasajo lähti liikkeelle jo 90- luvulla. Mitä tuohon nyt sanoisi? Tämä on taatusti vaikuttanut siihen, että esim. jääkiekossa 90- lukua ennen jatkunut ikuiselta tuntunut arvokisamitalien sade (sarkasmia) on juuri tämän takia hiipunut ja juuri tämän takia ei viime vuosina ole nuorissa juuri menestystä tullut ja että Patrik Laine, Jesse Puljujärvi ja Sebastian Ahokin ovat vain vahinkoja ja ovat säilyneet akateemisten äitien rappeuttavalta vaikutukselta? Myös lentopallossa ja koripallossa ovat akateemiset äidit pilanneet kaiken ja esimerkiksi miesten lentopallon ranking 15, lienee pelkkä vahinko? Myös nuorten osalta yleisurheilu voi juuri nyt paremmin kuin pitkään aikaan, joten pitäisikö kysyä heiltä, miten ovat välttäneet ’akateemisen äidin’ rappeutuksen?
Herra Sihvonen. Suomi on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana muuttunut hurjasti ja myös urheilussa. Suomi oli aiemmin maa, jossa ainoa-oikea-urheilu oli sitä, jossa yksin painettiin hikisenä metsässä räkä naamalla – ja joukkuelajit olivat jotain kevyttä humppaa, johon osallistuivat epäurheilijat, jotka eivät kestäneet yksilölajien painetta (sillä joukkuelajissa voi aina hieman mokata ja kaveri paikkaa). No, minusta on vain hienoa, miten me hiljalleen opimme myös joukkuelajien päälle ja alamme kaipaamaan menestystä myös niistä.
Hyvä herra Sihvonen. Ei meidän urheilumme ongelma ole äidit. Ei urheilumme ongelma ole ’Kaikki pelaa’- periaate. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ne ovat juurikin ne äidit, jotka mahdollistavat urheilun, sillä ne äidit pitävät huolta, kuljettavat, odottavat, tsemppaavat, lohduttavat, auttavat, tukevat ja osallistuvat juuri niiden urheiluseurojen toimintaan, jotta niillä lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa ja oppia urheilun lainalaisuuksia. Tämä on myös se tapa, jolla ne tulevaisuuden mahdolliset huippu-urheilijatkin löytyvät.
Herra Sihvonen. Huippu-urheilussa on neljä perustavaa laatua olevaa lainalaisuutta:
1. On oltava massaa, josta tunnistaa poikkeukselliset lahjakkuudet. Eivät he tyhjiöstä tipahda valmentajien käsiin.
2. On oltava olosuhteet, joissa ihmiset voivat urheilla ja tuoda esille oman lahjakkuutensa.
3. On oltava ympäristö valmentajineen, jossa se massasta poikkeava lahjakkuus saadaan esiin ja sitä lahjakkuutta osataan kehittää ja valmentaa myös yksilötasolla.
4. Huippu-urheilu on päivätyötä ja se vaatii resursseja, resursseja sekä resursseja. Niin, ja tietenkin niitä urheilijoita, joiden takana on sitä massaa.
Herra Sihvonen. Me tarvitsemme ’Kaikki pelaa’- periaatetta, sillä se alentaa kynnystä osallistua ja siten se nostaa todennäköisyyttä saada ne lahjakkuudet osallistumaan jo pienestä pitäen. Meidän ei tule unohtaa sitä tosiasiaa, että meillä Suomessa on edelleen nuorena menestyneitä urheilijoita, joista ei aikuisena kuultu mitään. Kun meillä keihäänheitossa ollaan oltu onnellisia siitä, miten valtaisan moni mies heittää yli 80- metriä, mutta silti arvokisojen finaalissa on heistä vain yksi, joka heittää 83- metriä, niin jokin on pielessä. Eikä se syyllinen ole ’Kaikki pelaa’- periaate, sillä yksilölajeissa jokainen ’pelaa’ ihan itse ja yksin.
Yksilö on urheilun ytimessä. Niin joukkue- kuin yksilölajeissa. Muistan, kun muuan Jari Litmanen kertoi omasta treenistään nuorena, tarttui korvaani yksi asia: hän treenasi myös yksin. Ja paljon treenasikin. Mitä muuten veikkaatte Patrik Laineen tekevän aina joukkueen treenien jälkeen? No, tarinoiden mukaan hän jää treenaamaan vielä itsekseen jotain itselleen mieluista osa-aluetta. Patrik Laine on tehnyt myös jotain muuta, mikä pitää muistaa. Hän nimittäin harrastaa edelleen myös tennistä ja sanoo sen ehkä olevan yksi syy siihen, miksi hän osuu niin hienosti liikkuvaan kiekkoon. Tämä on oleellista muistaa kaikessa urheilussa: lapsena ja nuorena monipuolisesti pitäisi harrastaa kaikkea mahdollista ja sitten pitää löytää se oma tie ja tapa treenata yksilönä (myös silloin, kun kyse on joukkuelajista). Yksilö on joukkuelajissakin se perusyksikkö, mutta ilman joukkuetta se yksilökin katoaa. Jos joukkue unohtaa tämän, vaan keskittyy pelkkään joukkueeseen, se ei kannusta yksilöä kehittymään, eikä se silloin menesty, eikä silloin ole kyse ‘Kaikki pelaa‘- periaatteesta, vaan valmennuksesta, joka ei valmenna ja kohtaa ihmisiä yksilöinä.
Hyvä herra Sihvonen. Tämä on periaatteessa hyvin yksinkertaista: hyvä joukkue koostuu hyvistä yksilöistä ja tämä pätee niin joukkue- kuin yksilölajeissa. Urheilussa koko joukkue on sitä parempi, mitä tehokkaammin se pystyy ottamaan erilaiset ihmiset huomioon ja hyödyntämään kunkin lahjakkuutta sekä osaamista koko joukkueen hyväksi. Jokaisella todellisella joukkueen jäsenellä on mahdollisuus toteuttaa itseään. On myös itsestään selvää, miten hyvä joukkuehenki syntyvät yhteistyöstä ja luottamuksesta, jotka taas lisäävät urheilijan rohkeutta ja itseluottamusta.
Hyvä herra Sihvonen. Jos meillä urheilussa on jokin ’vamma’, niin se on huippu-urheilun itsensä vamma, ei äitien, ei ’Kaikki pelaa’- periaatteen, ei Toni-Petterin ’vamma’. Jos suomalainen nuori urheilija jää ikuiseksi lupaukseksi tai jos suomalainen urheilija ei saa itsestään parasta irti arvokisoissa, ei se ole ’Kaikki pelaa’- periaatteen aiheuttamaa. Jotain tapahtuu juuri siinä kohdassa, kun urheilijan uran pitäisi siirtyä huipputasolle – ja siinä tapahtuu se niin monen urheilijan ’katoaminen’. Motivaatio, kropan kunto, menestyksen mahdollisuudet, muu ura, julkinen mielipide, resurssit, valmennus. Nämä ovat oleellisia asioita, kun urheilija pohtii tulevaisuuttaan, eikä kyse ole voittamisen halun puutteesta, sillä se halu asuu meissä kaikissa. Kun urheilija laittaa numerolapun rintaansa, haluaa hän aina voittaa, eikä tätä pilaa ’akateeminen äiti’ saati ’Kaikki pelaa’- periaate.
Mietitään hetki Tanskaa, herra Sihvonen. He saivat juuri päättyneissä Rion kisoissa 15 mitalia. Tanska on Suomen kokoinen maa. Mutta heillä on erilainen suhtautuminen huippu-urheiluun: heillä ’on Team Denmark, joka järjestää urheilijoille huippuolosuhteet harjoitteluun ja tietysti myös rahoituksen. Menestys ruokkii menestystä. Jos joku urheilijoista onnistuu, muut voivat ottaa siitä mallia’.
Karkeassa kaaviossa eri maiden tilanne huippu-urheilun organisoinnin suhteen näyttää tältä:
Huippu-urheilu on eri asia kuin harrastus. Huippu-urheilu vaatii huipputason osaamista valmennukselta sekä muilta resursseilta, jotta alussa mainittu asiakas saisi keskittyä vain ja ainoastaan oleelliseen, ei mihinkään muuhun. Tanskassa on myös valittu ne lajit, joihin huippu-urheilun suhteen satsataan erityisen paljon.
Huippu-urheilussa kaikki eivät todellakaan pelaa, eikä pidäkään. Mutta tuon periaatteen dissaaminen lasten- ja nuorten urheilussa on yhtä järkevää kuin sanoa, että heikko menestyksemme Nobeleissa johtuu 'kaikki pääsee kouluun'- periaatteesta. Pitäisi satsata vain muutamien oppilaiden koulutukseen. Tai miksi kaikkien pitäisi osata lukea? Pitää vain rohkeasti satsata muutamaan harvaan ja kirjallisuuden Nobelit tulisivat aina Suomeen!
Ja hyvä herra Sihvonen. Jotta meille edes tulisi niitä potentiaalisia huippu-urheilijoita, tulee heitä kannustaa osallistumaan, näyttämään taitonsa, oppimaan urheilun perusteet, liikkumaan monipuolisesti ja jotta tämä mahdollistuu, on ’Kaikki pelaa’- periaate hyvässä valmennuksessa äärimmäisen hyvä periaate. Ne huiput ja ne lahjakkaimmat tulevat kyllä esille. Herra Sihvonen, käytän esimerkkinä omahyväisesti itseäni. Kun minä juoksin 19- vuotiaana suunnistajana Cooperin testissä 4000 metriä ja puolimaratonin aikaan 1.10,05, joihin kumpaankaan väitän harvan huippusuunnistajan edelleenkään kykenevän. Minusta ei silti tullut huippusuunnistajaa, edes tulevaisuuden lupausta, sillä minulla oli ADHD, joka diagnosoitiin minulle liian myöhään, sen jälkeen, kun olin 25- vuotiaana jo treenannut polveni hajalle. Jos minulla olisi ollut osaava valmentaja, olisi hän huomannut minun ongelmani olevan keskittymisen ongelma. Ja minä en usko olevani ainoa entinen urheilija Suomessa, jonka potentia jäi täysin saavuttamatta valmennuksen puutteen vuoksi.
Herra Sihvonen. Sinä voisit oikeasti etsiä ja löytää syitä Suomen heikolle menestykselle Rion kisoissa, mutta älä nyt ainakaan äitejä siitä syytä. Sillä he ovat oikeasti niitä, jotka mahdollistavat tulevienkin huippu-urheilijoiden päätymisen harrastuksen pariin, sillä ‘Suomessa liian moni lupaava urheilija joutuu kituuttamaan pienellä rahalla – tai akateemisen äidin rahapussin varassa’. Huippu-urheilu tarvitsee sen ’massan’, se tarvitsee akateemiset äidit, se tarvitsee ’Kaikki pelaa’- periaatteen, se tarvitsee ihan oikeat resurssit sekä se tarvitsee laadukkaat ja osaavat, ihmisille herkät valmentajat, jotka myös voivat keskittyä asiakkaan eli urheilijan palvelemiseen ja auttamiseen.
Hyvä herra Sihvonen. Älä siis dissaa äitejä. Jos dissaat heitä, dissaat suomalaista urheilua ja olet lisäksi väärässä. Vaadi massojen hellimistä, vaadi resursseja huippu-urheilulle, vaadi huippu-urheilun mahdollista lajien priorisointia sekä vaadi erityisesti urheilijan (=asiakkaan) pitämistä keskiössä. Mutta älä syytä äitejä. Edes akateemisia äitejä.
Niin minä tekisin, jos minä olisin sinä, herra Sihvonen.
