Minä puhalsin tänään pilliin #PeliPoikki

 

Minä kuljin tänään joukossa, joka puhalsi pilliin. Tämä joukko vastusti rasismia ja poliittista väkivaltaa.

Minun on pakko myöntää yksi asia: minä tunsin suunnatonta ylpeyden tunnetta seistessäni tänä syksyisenä päivänä siellä 15.000 ihmisen joukossa, jossa oli koko ihmisen kirjo. Minä pidin siitä tunteesta, että valtaisa joukko täysin erilaisia ihmisiä oli valmis sanomaan, miten jokin raja on ylitetty yhteiskunnassamme. 15.000 ihmisen viesti ei voi olla kenellekään epäselvä:

(Kuva: Päivi Tuovinen)

Silti minua vaivasi yksi asia. Koko päivän. Kunnes se kolahti junassa matkalla kohti kotia.

Minua nimittäin ihan oikeasti harmitti osallistua tuohon mielenosoitukseen. Minä en olisi halunnut olla siellä, en sekuntiakaan. Minä olisin halunnut, että kenenkään muunkaan ei olisi tarvinnut olla siellä. Minusta oli surullista, että paikalle oli tullut 15.000 ihmistä. Minä en olisi halunnut joutua tuntemaan ylpeyttä seistessäni siellä keskellä valtaisaa joukkoa. En olisi halunnut olla siellä, mutta silti minä olin ylpeä ollessani siellä ja minä olin miltei liikuttuneen ylpeä kaikista niistä muista 15.000 tuhannesta ihmisestä, jotka myös olivat siellä.

Syy tähän ajatusteni alakuloon oli yksinkertainen: minusta on kammottavaa, että syyskuussa, herran vuonna 2016, meidän pitää erikseen osoittaa mieltä natseja, väkivaltaa ja poliittisesti motivoitunutta ihmisvihaa vastaan. Vuosi sitten me olimme samassa paikassa kertomassa, miten Olli Immosen lyyriset vallankumouspuheet eivät kuulu pehmustettujen seinien ulkopuolella ja taas me olimme siellä. Tekemässä ihan samaa. Kertomassa, että jo riittää.

Mutta miksi me emme ole oppineet mitään? Miksi me olimme taas siellä? Samassa paikassa, kertomassa samaa viestiä? Miksi me olemme kieltäytyneet näkemästä, mitä Suomessa on tapahtunut ja tapahtumassa? Miksi me olemme olleet hiljaa? Miksi me olemme sallineet kaikki perkeleen muminat siitä, miten 'vapaa-aikanaan saa olla natsi' ja 'pitää sitä lapsia saada viedä harrastuksiin' ja 'fillarikommunismi, nakkimuki ja nönnönnöö' ja 'näin niitä asioita vaan koetaan' ja 'kehä 3:n ulkopuolella nyt vaan ei ihan tiedetä, mitä se rasismi sillee on'. Tämä latteuksien, hymistelyn, vihan neutraloinnin, huomion muualle kiinnittämisen ja asioiden merkitysten päälaelleen kääntämisien valtaisa määrä, on tehnyt yhteiskunnastamme humisevan hiljaisuuden yhteiskunnan, jossa ennen niin hyvä keskitien periaate on viemässä meidät keskitien kautta ojaan.

Viime vuonna Olli Immonen harjattiin pörröiseksi, eikä mikään muuttunut. Päinvastoin. Suomi on muuttunut vihapuheineen ja ihmisiä eriarvoistavine poliitiikkoineen yhä kylmemmäksi ja yhä epäinhimillisemmäksi paikaksi elää. Kun me sallimme ihmisen kiusaamisen pelkästään sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen ja kaipaa perhettään tänne Suomeen, me emme pelkästään tee vahinkoa poliittisesti oikeutetulle kiusatulle, vaan teemme vahinkoa meille itsellemme. Emmekä edes sitä huomaa, vaan hiljalleen olemme siedättyneet vihalle ja visvalle ja me olemme itse normalisoineet vihapuheen osaksi normaalia keskustelua.

On uskomatonta, miten ihmisen kuolemakaan ei kaikkia ihmisiä kiinnosta. Edes ihmisen kuolema ei saa kaikkia ihmisiä näkemään, mihin me olemme ajautuneet:

Minusta on surullista, että meidän pitää osoittaa mieltämme. Minusta on surullista, että meidän pitää kertoa tälle maalle, mikä on itsestäänselvää. Minusta on käsittämätöntä, että meidän pitää tässä maassa, joka on kaikkien mahdollisten hyvinvoinnin mittareiden mukaan yksi maailman parhaita maita elää, erikseen kertoa, että jokaisella ihmisellä on arvo. Jakamaton. Ehdoton. Meillä jokaisella: mustalla, muslimilla, homolla, juopolla, huumeiden käyttäjällä, kommunistilla, turkulaisella, vihreällä, perussuomalaisella, meillä jokaisella. Tuo sama arvo oli myös Jimi Karttusella, joka kuoli, kun me olimme hiljaa.

Ja silti hänen kuolemansa tuomitseminen on kokonaisuudessaan joillekin vaikeaa ja eetteri täyttyy jälleen juuri siitä samasta muminasta, joka viime vuonna harjasi Olli Immosen vain lyyriseksi puhujaksi, joka oikeasti oli se oikeampi uhri.

Ja tämä on se vamma, joka meidän pitää saada korjatuksi ja lopettaa pelkkä reagointi rasistien puheisiin. Meidän vamma on syvempi kuin pelkkä puheen ongelma. Meillä istuu hallituksessa puolue, jonka edustajat haluavat typistää rasismin vain tuhmaksi puheeksi ja siten he haluavat banalisoida koko ilmiön. Kiinnittäessään huomiota pelkkään puheeseen, halutaan kiinnittää huomio pois itse politiikasta, juuri niistä päätöksistä, joiden arvoperustana on ihmisen laskennallinen hyöty. Siihen on siis syynsä, miksi puhutaan 'salonkikelpoisesta rasismista'. Se on siistittyä puhetta, se on siistittyä habitusta, se on teennäistä huolissaan olemista, se ihmisten eriarvoistamista, se on kurjien kurjistamista, se on huomion patologista kiinnittämistä pois itsestään ja Jussi Halla-ahon fraasien papukaijamaista toistamista ja niiden ujuttamista merkityksinä puheeseen ja osaksi politiikan paradigmaa. Tuo salonkikelpoinen bluffi on siis samaa paskaa uusissa suolissa, jota kutsutaan rasismin sijaan 'maahanmuuttokritiiksi'.

Mutta juuri tuo poliittinen vamma on se syy, miksi tänään oli pakko kulkea kadulla 15.000 muun ihmisen joukossa. Minun oli pakko. Minun oli pakko tehdä se myös siksi, että minä kohtaan joka aamu kaksi pientä poikaani, jotka luottavat minuun. Minä kohtaan joka aamu kaksi pientä poikaani, joille minun pitää tarjota turva ja syli. Kun minä tänään vastentahoisesti kuljin pitkin Mannerheimintietä ja puhalsin pilliin, minä mietin omia poikiani tulevaisuuden Suomessa kulkemassa kadulla ja kohtaamassa Jesse Torniaisen.

Kun minä katson Suomea juuri nyt, minua vaivaa ajatus siitä, että mitä jos minä en tekisi mitään? Entä, jos kukaan ei tekisi mitään, vaan me kaikki olisimme hiljaa? Miten minä voisin kohdata kaksi poikaani, kun he tulevaisuudessa kysyisivät minulta:"Mitä Suomelle oikein tapahtui?" ja minun pitäisi vain mumista: "En mä tiennyt, en mä huomannut mitään".

Minä osoitan mieltäni vaikka joka perkeleen päivä seuraavat 50 vuotta rasismia ja poliittista väkivaltaa vastaan, jos tarve niin vaatii, vaikka en sitä haluaisi tehdä. Mutta omille lapsilleni en voi tehdä sitä, että vastaukseni heidän kysymykseensä olisi sanoa olleeni vain hiljaa. Rasismille, vihalle ja natseille ei tule antaa yhtään tilaa, ei piiruakaan ja nyt olemme jo siinä tilanteessa, että sitä tilaa on jo annettu liikaa.

Kuten Mikael Brunila kirjoitti pari päivää sitten:

-"Rasisteja ja fasisteja ei voi säätää lailla olemattomaksi, heitä ei pitkällä tähtäimellä voi kieltää toimimasta eikä heitä voi kaikkia laittaa vankilaan. Jos ja kun heihin kohdistetaan uusia kontrollitoimia, ne tullaan myös vääjäämättä laajentamaan ainakin osin antifasisteihin. Siksi ainut tapa estää fasistien ja rasistien toiminta on laajentaa sellaista antifasistista konsensusta, yhteisymmärrystä, jonka vuoksi he eivät koskaan voi kulkea ja toimia kadulla ilman, että ympäröivät ihmiset haastavat heidät.

Jos tämä kamala hetki voi synnyttää mitään parempaa, niin se voi laajentaa tätä konsensusta ja vahvistaa yhteistä kykyämme vastustaa fasisteja. Tämä ei tarkoita, etteikö viranomaisille ja poliitikoille voisi esittää vaatimuksia, vaan se tarkoittaa sitä, että lopulta nämä vaatimuksetkin on mielestäni punnittava sen kautta miten niiden esittäminen itsessään ja mahdollinen toteutuminen tukevat sekä järjestäytyneiden antifasistien että jokaisen muun arkisia mahdollisuuksia haastaa fasistit kaikkialla, missä he liikkuvat ja tuovat kuvottavan ideologiansa julki."-

Emme me voi rasismia kadottaa kieltämällä. Meidän on otettava poliittista vastuuta. Meidän on eristettävä rasistiset poliitikot. Meidän tulee kieltäytyä yhteistyöstä niiden kanssa, jotka perustavat toimintansa rasismiin. Meidän on otettava poliittista johtajuutta niin, etteivät ääriainekset pääse määräämään politiikan päiväjärjestystä ja muuttamaan käsitteitämme ja sanojen merkityksiä. Meidän on palautettava äänestäjien luottamus politiikkaan ja oikeudenmukaisuuteen. Meidän on lisättävä yhteiskunnan avoimuutta. Meidän on otettava tosissamme ihmisten huoli katoavista työpaikoista.

Me emme saa eristää vähemmistö- ja etnisiä ryhmiä, jotta ne eivät 'vieraannu' ja radikalisoidu - ja ruoki vain lisää rasistista politiikkaa. Meidän on myös varmistettava, että rasismista ja viharikoksista tulee rangaistus – rasismiin on suhtauduttava kuin rikollisuuteen, se on tuomittavaa ja ei-toivottavaa. Muukalaisvihamielisiä ajatuksia esittäviä poliitikkoja, ryhmiä ja järjestöjä on estettävä pääsemästä tärkeisiin asemiin. Ilman tätä nollatoleranssia me emme anna sitä signaalia ihmisille, että me olemme tosissamme arvojemme suhteen.

Mutta ennen kaikkea, meidän on yksilötasolla oltava rohkeita ja meidän on sanottava aktiivisesti ja selkeästi: rasismi EI kuulu meidän arvoihimme. Meidän tulee aina puhaltaa pilliin, kun me näemme rasistit lietsomassa vihaansa kadulla, netissä, Eduskunnassa, missä tahansa.

Siksi sanokaa tänään, huomenna, ylihuomenna, joka päivä, niin kauan kuin tarvitsee, ääneen:"15.000".

Sanokaa se uudelleen.

15.000.

15.000 ihmistä.

15.000 ihmistä, jotka sanovat rasismille EI.

15.000 ihmistä on valtaisa massa.

15.000 ihmistä on valtaisa viesti.

Ja minä toivon, että meidän ei ensi vuonna tarvitse kokoontua. Minä toivon, että ensi vuonna me emme näe toisiamme marssilla. Minä todella toivon sitä. Minä toivon, että ensi vuonna samaan aikaan me olemme elämässä omaa elämäämme, ihan normaalisti, kuka missäkin, hymyillen, luottavaisena, ilman pelkoa. Minä toivon, että ensi vuonna me emme tapaa torilla viheltämässä peliä poikki.

Minä toivon, että se peli todellakin vihellettiin poikki tänään.