Pienille pojille, pienille tytöille
-"Harrilla on epätodellinen olo. Eihän tuossa voi olla hänen lapsensa. Ei se herttainen ja iloinen esikoispoika, joka teki hänestä isän ja hänen vaimostaan äidin. Ei se jonka maailmaan tulo oli niin ihmeellinen onni, että Harrista tuntui, että kesti kuukausia lapsen syntymän jälkeen ennen kuin ”bootsien pohjat taas ottivat kiinni katuun”. Ei se dinosauruksia rakastava pieni poika, joka oli vain muutama päivä sitten täysin terve ja höpötti omia juttujaan. Eihän tällaista voi sattua heidän perheelleen. Näinhän käy vain jossain elokuvissa. Tällaisista lukee lehdistä, mutta eihän tämä voi olla todellista."-
Näin sanoi kuolleen Einon isä.
Eino oli pieni poika, vain kolme vuotias, kun hän sai aivoverenvuodon.
Eino oli ihan kuin minun pieni poikani, joka myös rakastaa dinosauruksia, joka puhuu tauotta, iloisesti, nauraen, vaatien kiipeämistä selkääni, jotta voisi leikkiä Velociraptoria tai Tyrannosaurus Rexiä.
-"Eino sai aivoverenvuodon, joka tuhosi hänen aivonsa. Lapsi joutui kärsimään viikkoja ja lopulta kuoli kuivumalla. Siksi Harri Seppälä kannattaa eutanasiaa – lääkärinä ja Einon isänä. ”Se on rakkauden teko.”"-
Ei noin saa käydä, ei vaan saa. Eivät pienet pojat, eikä pienet tytöt saa kuolla. Ei Einon olisi pitänyt kuolla. Tuon suloisen pojan, jonka pitäisi juosta, kiipeillä, puhua pulputtaa, itkeä, uhmailla, nauraa, leikkivän, ei olisi pitänyt joutua kärsimään, kouristelemaan, kokemaan kipua, jota ei enää edes tajua:
-"Alkaa kuuden viikon kärsimysnäytelmä, joka ajaa vanhemmat henkisesti ja fyysisesti äärirajoille – ja joka on Einolle kivulias. Sillä vaikka lapsi ei mitään ymmärräkään, niin hän reagoi kaikkeen käsittelyyn: asennon muuttaminen, testit, toimenpiteet. Itkuilme nousee tuolloin lapsen kasvoille ja pieni vartalo yrittää taipua kaarelle."-
Aseta itsesi tuohon asemaan. Mieti, miltä tuo tuntuisi. Tuo tuntuisi hirvittävältä.
Tämä on surullinen tarina. Ei oikein ole sanoja. Sanat tuntuvat latteilta, valjuilta, tehottomilta, eikä mikään sana tunnu oikealta, ne takertuvat toisiinsa, jumittuvat sormien päihin, ruutu näyttää valkoiselta, ei meinaa lauseita muodostua.
Minusta olisi julmaa vaatia minun katsovan vierestä, jos oma poikani menisi hiljalleen yhä enemmän rikki,
hajoaisi,
kouristelisi ja lopulta kuolisi.
Siinä menisin rikki myös minä, sillä sallimalla kivun, minä pettäisin pojalleni hänen syntymän hetkellään tekemäni lupaukseni pitää hänestä aina huolta, niin kauan kuin minussa elämä vielä pihisee. En minä voisi, enkä saisi vain katsoa. Siksi minä tuossa tilanteessa menisin sairaalaan, ottaisin lapseni syliini, kietoisin hänet lämpimän peiton sisään, kantaisin kotiin, veisin hänet vielä viimeisen kerran nukkumaan sinne isän ja äidin väliin, jonne hän joka yö kömpii ja kuiskaisin kuolevan poikani korvaan:"Kaikki on nyt hyvin, olet kotona".
Ja sitten haluaisin kuulla sen viimeisen henkäyksen, tuntea sen pienen kehon viimeisen liikkeen, sen vihonviimeisen värähdyksen ja tuntea sen viilenevän ihon, jonka värin minä synnytyslaitoksella näin muuttuvan harmaasta eläväksi ja jonka minä nyt näkisin muuttuvan siitä elävästä jälleen harmaaksi.
Me unohdamme usein, että kuolema on osa elämää ja siksi me vaadimme vain hyvää elämää. Mutta yhtä lailla meidän pitää antaa ihmiselle kauniin elämän lisäksi myös mahdollisuus kauniiseen kuolemaan. Minä toivoisin, että minun lapsilleni annettaisiin tuollaisessa tilanteessa mahdollisuus kuolla kauniisti, sillä he olisivat sen ansainneet. Kuten ovat jokainen muukin lapsi tässä maailmassa.
Ja siksi juuri laki siitä, että isä ja äiti voivat itse päättää, miten oma lapsi saisi lähteä rakkaudella, yhdessä, omalla tavallaan, pitää saada voimaan. Sillä Einon kuolema oli kohtuuton ja niin monella tavalla väärin:
-"Tässä kohtaa lääketiede nosti kädet pystyyn ja toivotti hyvää loppuelämää. Kuolema oli tulossa, mutta se tapahtuisi joissain muualla eikä kenenkään lääkärin omalla vahtivuorolla. Nopea kuolema oli vaihtunut hitaaseen kiduttavaan kuolemiseen."-
Ja voimia minä toivon Einon perheelle. He ovat olleet vahvoja, urheita, ihmisiä, tilanteessa, johon kenenkään ei pitäisi joutua. Ikinä. Minä kuuntelisin ihmisiä, jotka joutuvat sanomaan:
-"Poikani elämä päättyi kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa."-
Allekirjoita "Eutanasia-aloite hyvän kuoleman puolesta".
Minä menen nyt poikieni luokse, otan kainalooni ja rutistan. Minä en tuntenut Einoa, mutta tänään minä rutistan myös hieman häntä. Pienet pojat, pienet tytöt, pienet lapset, heissä on kaikki se, miksi elämä on kaunis.
Aurinko nousee,
On kastetta maassa.
Aika on herätä,
Nousta ja lähteä,
Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Päivä on kirkas,
Vain metsässä tuulee.
Aika on leikin
Ja naurun ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Aurinko laskee,
Jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
-Kari Rydman
