Rottaposti ja dialogin vamma
Moottorisahalla pää irti. Näin dialogia käydään juuri nyt kesäkuussa 2016 'Rajat Kiinni'- ryhmässä. Jokin on pielessä, voisi ehkä tässä kohtaa sanoa. Voisi myös kysyä, kuka tai mikä olikaan se 'ääripää'?
Jutun juoni on seuraava: kun minä omilla puheillani olen saadun palautteen mukaan aiheuttanut itse rottapostin saamisen, niin jonkin itselleni oudon logiikan mukaisesti nämä moottorisahamurhaajavideot islamisti- ja suvakkisaatteineen eivät sitten aiheuta mitään reaktiota, vaan ne ovat ilmeisesti sitä asiallista kritiikkiä (mutta minun puheeni ovat sitten 'ääripään' puhetta)? Minä en oikeasti ymmärrä näitä kommentteja liittyen rottapostiin:
Kun minä olen kirjoittanut rasisteista 'alentavasti', niin rasisteilla on siis oikeus lähettää rottia postissa? Tai se on ainakin ymmärrettävää? Minä en tiennyt, että Suomessa on sellainen erillinen, tarkkarajainen, rasistien kansanryhmä, joka on oikeutettu loukkaantuessaan lähettämään 3- vuotiaalle pojalleni kuolleen eläimen. Mihin me oikeasti vedämme rajan? Onko kaikilla ihmisillä tasapuolisesti tuo sama oikeus? Keitä ovat ne 'rasistit', jotka identifioituvat sellaisiksi ja loukkaantuvat? Ja tämä on periaatteessa outoa, sillä olen saanut monet vuodet palautetta, miten rasisteja ei kuulemma edes ole, niin miten kukaan voi edes loukkaantua kirjoituksistani? Ja miettikääpä, jos joku ulkomaalainen lähettäisi esimerkiksi kuolleen jyrsijän vaikka Olli Immoselle, Laura Huhtasaarelle tai Jussi Halla-aholle, niin mitkä lynkkausjoukot olisivatkaan valmiita kaivamaan soihdut ja talikot kaapeistaan!
Miettikää hetki sitä, että minun puheeni eivät ikinä pidä sisällään väkivallalla uhkailua saati raiskauksilla pelottelua, niin silti ne ovat niin kiihottavia, että joidenkin mielestä ne oikeuttavat uhkailulla hiljentämisen - ja samaan aikaan voidaan ilman mutinoita tarjota suvakeille moottorisahalla pään irti sahaamista. Tämä ei sitten millään tavalla kiihota saati yllytä ihmisiä typeryyden tekoihin? Kun on minihame päällä, niin onhan se raiskauskin sitten kai ihan ymmärrettävää? Kun minä olen sanonut ’sillai tuhmasti’, niin se on ymmärrettävä syy uhkailulle, mutta puheet pään katkomisesta ja rasistinen agitaatio eivät millään tavalla kiihota ihmisiä vihaan ja uhkailuun:
Puheissa on havaittavissa tietty ristiriita.
Siksi minä haastankin jokaisen - itsestäni lähtien aina paatuneimpaan rasistiin asti - pohtimaan, mitä tulevaisuudessa sanoo ja erityisesti miten sanoo. Minullakaan ei ole vaikeuksia huomata ja ymmärtää sitä, miksi minun kirjoituksistani ei aina pidetä: ne ovat paikoitellen alleviivaavasti provokaatiota oikeaan osuvan sisällön ohella. Mutta tuosta provokaatiosta ei ole mitään hyötyä, sillä se johtaa ohipuheeseen, jossa itse sisältö jää pimentoon. Minä olen siis itsekin syyllistynyt retoriseen kilpavarusteluun, jossa tavoitteena on ollut pelkkä junttimachomainen rasistin nujertaminen verbaalisesti. Ja hyvät ihmiset: tämä on typerää, sillä tuossa kilpavarustelussa lopputuloksena on oravanpyörä, joka johtaa väistämättä jossakin vaiheessa ylilyönteihin. Aivan samalla tavalla kuin johtaa rasistinen agitaatiokin. Kun pelkästään asiallinen kritiikki johtaa rottapostiin, niin mihin veikkaatte rasismin johtavan? Me näemme jo mihin se johtaa: polttopulloihin, puukotuksiin, pesäpallomailoihin, ihmisten eristämiseen. Minä ymmärrän vastuuni omista sanoistani ja ymmärrän, että on olemassa ihmisiä, jotka niistä ovat voineet loukkaantua. Minä toivon myös teidän, hyvät rasistit, kantavan vastuuta omista sanoistanne.
Nykyisessä rasismiin liittyvässä keskustelukulttuurissa on kaksi asiaa pahasti pielessä: halu voittaa verbaalinen taistelu sekä ääripäänarratiivi. Ei mitään järkeä. Uskokaa tai älkää, niin valtaosa ihmisistä osaa kuitenkin olla ihan sivistyneesti eri mieltä ja keskustella maahanmuuton ongelmakohdista, kotoutumisen onnistumisesta ja siitä, mitä koko pakolaiskriisille voisi tehdä. Sillee järkevästi, kiihkotta, tolkullisesti. Tätä ei kannata unohtaa. Mutta ne ihmiset, joiden dialogissa korostuvat moottorisahat ja painojen laittaminen jalkoihin, meidän tulee jättää omaan marginaaliinsa, sillä kuolleet sielut meillä on aina joukossamme, teemme me mitä tahansa. Meidän ei tule jokaiseen risahdukseen reagoida, sillä maailma on täynnä ihan oikeaakin ääntä.
Emme me kaikki ole aina samaa mieltä, eikä meidän tarvitsekaan ja meidän pitää hyväksyä tämä. Mutta nykyisessä keskustelukulttuurissa jo pelkkä erimielisyys on turhan herkästi merkki mystisistä ääripäistä, eikä tällöin edes kysytä, mitä oikeasti sanotaan. Mutta ei ole esimerkiksi kyse mistään ’ääripäistä’, jos jonkun mielestä Suomeen ei mahdu yhtäkään pakolaista ja toisen mielestä niitä mahtuu vaikka 20.000. Tai vaikka 50.000 vuodessa. Yhtä järkevää olisi kutsua ääripäiksi mummoja, joista toisen mielestä pitää kutoa mustaa sukkaa ja toisen mielestä valkoista. Ovathan nuo mummot nyt toistensa ääripäät, luoja paratkoon! Harmaita sukkiahan heidän tulisi kutoa! Totuushan löytyy keskitieltä, eikö vain?
Oikeasti rasismin vastustamisen kutsuminen ’ääripääksi’ on aivan yhtä järkevää kuin kutsua mustaa sukkaa kutovaa mummoa ääripääksi. Rasismin vastustamisen kutsuminen 'ääripääksi' on yhtä nerokasta kuin kutsua väkivallan tai rikollisuuden vastustajaa ääripääksi. Poliisi olisi analogisesti myös ääripää, sillä hehän vaativat esim. lakien noudattamista. Mokomat natsisiat! No, emme silti ajattele rikollisuuden kohdalla, että totuus löytyisi sieltä keskitieltä. Ei poliisikaan ole ääripäätä ja olisi absurdia sanoa poliisille rikostutkinnassa, että ’totuus löytyy keskitieltä, kyllä pari nyrkinlyöntiä nyt aina pitää sallia’.
Tämän vuoksi on jokseenkin häiritsevää, miten poliisi sanoo näin:
'Eskolin on helposti luokitellut ihmisiä rasisteiksi....'. 'Ja se tekee mielestäni hänestä ääripään...'.
Poliisi siis määrittelee minut 'ääripääksi', sillä olen 'luokitellut' ihmisiä rasisteiksi. Tuossa kommentissa tiivistyy se tapa, jolla huomio kiinnitetään muualle ja itse asia unohdetaan. Tarkoituksella. Kun ei oikeasti haluta pohtia, mitä on sanottu, on helppo kiinnittää huomio muualla 'whataboutismin' perinteitä kunnioittaen. Ja tämä poliisin lausunto liittyy siihen, kun minun 3- vuotiaalle pojalleni lähetettiin kuollut rotta - ja minä olen siis 'ääripää', kun olen luokitellut ihmisiä rasisteiksi.
Kunpa vielä joku selittäisi minulle, mitä tarkoittaa 'ääripää', sillä minä en enää ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Kun 'rasistiksi luokittelu' on ääripää, niin mille se on ääripää? Jos rasistiksi kutsuminen on ääripää, niin onko rasismi se toinen ääripää? Ja hieman rasismia on siis sallittua, kun totuus löytynee sieltä 'ääripäiden' välistä, eikö vain?
Miettikääpä: rasismin vastustaminen on nykyisessä keskustelukulttuurissamme negatiiviseksi leimattava ääripään kannanotto. Oikeasti rasismin vastustamisen kutsuminen ääripään kannanotoksi on yhtä älykästä kuin sanoa raiskauksen vastustamisen olevan äärimmäinen kannanotto. Mutta missä ovat puheet raiskauksen vastustajien ääripääkategorisoinneista? Miksei TV- studioon tuoda ProRaiskaus- liikkeen edustajaa kertomaan, miten raiskaus on vain merkki ihmisen vitaalisuudesta ja elämän ihanasta voimasta? Onhan se nyt äärimmäistä kieltää raiskaaminen! Kyllähän sitä nyt pitää saada raiskata (ainakin omilla tiluksilla)!
No, ei niitä puheita raiskaamisen vastustamisen sijoittamisesta ääripääksi tietenkään ole olemassa, sillä siinä ei olisi mitään järkeä, sillä raiskaamisen vastustaminen on moraalinen lähtökohta (kuten rasismin vastustaminenkin on). Silti rasismia julistavat poliitikot ja kansanliikkeet saavat osakseen hyväksyvää hyminää ja rasismin vastaiset puheet ovat ääripäätä, joita Tolkun Ihmiset katsovat karsaasti. Mutta tämä ’raiskaus-rasismi’- sanapari paljastaa tarkasti nykyisen keskustelun vinoutuneen luonteen.
Intuitiivisesti raiskauksen ymmärtää jokainen rumaksi ja rujoksi, ehdottoman kiellettäväksi, mutta rasismin arkipäiväistyminen tekee rasismista vain yhden mielipiteen, ’jolle tulee mahdollisuus antaa sanoa sanottavansa’. Rasismin vastustamisen määritteleminen ääripääksi sille, joka uhkaa väkivallalla ja jopa toteuttaa väkivaltaansa, on uskomaton älyllinen bluffi: pitää saada kutsua naisia suvakkihuoriksi, mutta tätä ei saisi kritisoida, sillä se on äärimmäistä (ja saunan takana on siksi tilaa). Kun kriittinen puhe on ääripää nyrkille ja huorittelulle, niin mitä jää siihen väliin? Siihen jää se nykyisten Tolkun Ihmisten hiljaisuus, joka sallii mölyn elävän, kasvavan ja voivan hyvin.
Kun ääripääksi ovat määritelty ihmisarvojen puolustamisen sekä rasisminvastaisuuden lisäki myös SPR, vapaaehtoiset työntekijät vastaanottokeskuksissa sekä tasavertaisuuden puolesta puhuvat poliitikot, luulisi jokaisen Tolkun Ihmisen ymmärtävän, että jokin on pielessä.
Ääripääretoriikka ei ole oikeaa keskustelua. Ääripääretoriikka on mielikuvien luontiin jämähtänyttä tunnepolitiikkaa ja siksi se on periaatteessa turhaa, sillä se ei vastaa mihinkään asiakysymykseen. Ja tämä, hyvät ihmiset, on oleellista. Me emme enää keskustele asioista, vaan me keskustelemme tunteistamme ja reaktioistamme ongelmallisiin asioihin. Me puhumme 'ääripäistä', jotta me voimme olla kauhuissamme ja pöyristyä ja tuputtaa tunnereaktiota toisillemme ja unohtaa itse asian:
Toimittaja asettaa itsensä keskipisteeksi, josta käsin normaali määritellään.
Ääripääretoriikka on puhdasoppinen väistöliike, jossa tarkoitus on kiinnittää huomio muualle, pois siitä, mistä ei haluta tarkemmin keskustella eli omista näkemyksistä. Ääripääretoriikka on suojakilpi sille, että ei oikeasti haluta keskustella kriittisesti, vaan halutaan nostaa jalustalle omat mielipiteet kuin tosiasioina ja joihin jokaisella on oikeus – ja juuri siksi kritiikki on tässä tarinassa hyökkäys mielipiteenvapautta vastaan (vaikka kyse on avoimesta keskustelusta, johon ääripääretoriikkaan jumittunut vähä-älymystö ei ikinä suostu, sillä silloin heidän tulisi paljastaa omien mielipiteiden tunnepitoinen perusta).
Kuten Saara Särmä taannoin tiivisti:
-“Enkä aio hyväksyä puhetta kahdesta ääripäästä, vaikka ymmärrän sen houkuttelevuuden ja helppouden, ymmärrän kaipuun asemoida itsensä "järkeväksi, tolkulliseksi, objektiiviseksi, neutraaliksi" jne, ymmärrän että tuntuu ikävältä vastustaa jotakin, kun joku ihan kiva tyyppikin voi hei joskus olla vähän rasisti tai seksisti tai lääppijä.
Oishan se kivaa, jos kaikki vaan tulis toimeen keskenään, mutta tilanteessa, jossa yksi ainoa ääripää yrittää väkivallalla uhkailemalla hiljentää muita, on vastuutonta jatkaa horinaa kahdesta ääripäästä ja asemoida siihen keskelle joku mukavastuullinen hiljaisten joukko. Kun yksi joukko aktiivisesti pyrkii hiljentämään muut, se hiljaisuus on juuri sitä, mitä ne haluaa, että saavat olla se ainoa, jonka ääni kuuluu ja näkemykset pääsee esiin. Siksi puhe kahdesta ääripäästä pelaa sen ainoan ääripään pussiin.“-
Myös yhteiskunta ottaa asiaan kantaa: kun poliisi poistaa mielenosoituksesta klovnit ja papit, se sanoo ’rasisteja on kunnioitettava, pitää olla hiljaa, jotta rasisti ei suutu ja lyö’.
Kun poliisi suojelee ihmisiä poistamalla heidät siksi, että rasisti ei provosoidu ja lyö, niin siinä on jotain syvällisesti pielessä. Ymmärrättekö ihmiset, miten perverssiä tämä on (vaikka ihmisen poistaminen julkisesta tilasta niskuroinnin takia onkin sinällään ihan oikein)? Ymmärrättekö, miten ääripäiksi on tässä tarinassa määritelty 'ihmisarvot' sekä 'ihmisviha'? Oleellinen kysymys tässä narratiivissa on, milloin ihmisarvoista tuli ’ääripää’? Vain yksi mahdollinen mielipide? Ja väkivallan uhka kadulla on ihan validi ja oikeutettu kannanotto?
Tämä nykyisen keskustelun tunneperäisen lokeroinnin vamma paljastuu erityisen selkeästi silloin, kun Pekka Haavisto sanoo näin...:
-"Jos heillä ei ole perustetta jäädä, niin silloin nopeasti ulos, jos ei Suomeen sopeudu eikä täällä pysty olemaan. En minä tunne sellaista ihmistä kohtaan mitään sääliä, joka tuo turvattomuutta tullessaan ja anoo turvapaikkaa."-
...ja näin ymmärtää helposti myös maahanmuuttokriittisyyden tarpeettomuuden.Sillä Pekka Haavistoa ei tuosta puheesta huolimatta sullota maahanmuuttokriittiseen lokeroon, joten huomaa vielä paremmin nykyisen, lokeroivan keskustelun vamman ja sen, miksi ääripäänarratiivia halutaan ylläpitää: me haluamme liian helpolla vain pohtia puhujan 'lokeroa' kuin sitä, mitä oikeasti sanotaan. Kun Pekka Haaviston ei tarvitse myöskään höystää sanomaansa 'raiskauksilla' ja 'kulttuurien tuholla', näemme 'maahanmuuttokriitikoiden' narratiivin ytimen: he puhuvat rajatusta ilmiöstä, mutta liittävät siihen negatiivisia latauksia (tunteita) ja itse kehittelemäänsä uhkaa, jolloinka itse asiakin muuttuu tyystin.
Keskustelu itse asioista on oleellista. Olisi absurdia puhua 'ääripäistä' esimerkiksi silloin, kun keskustellaan maanteiden rakentamisesta: joku on sitä mieltä, että tie pitää rakentaa metsän poikki ja joku sitä mieltä, että tietä ei tarvita lainkaan. Ovatko nyt siis kyseessä 'maantiekriitikot' ja 'holtittoman maantierakentamisen kannattajat' eli 'maantiesuvakit'? No, ei kenellekään tulisi edes mieleen sanoa tuolla tavalla. Mutta toisaalta: siinä kohdassa, kun 'maantiekriitikot' alkaisivat suunnittelemaan perseraiskauksia 'maantiesuvakeille', olisimme siirtyneet ääripäiden ajatteluun, sillä väkivalta ja uhkailu ovat äärimmäisiä tekoja ja vastoin meidän arvojamme. Siksi väkivalta ja uhkailu ovat ääripään toimintaa, noiden vastustaminen ei.
Maahanmuuttokriittisessä narratiivissa minäkin edustan jotain mystistä ääripäätä. Ja vielä poliisin tuella. Tämä määritelmä ei ole ikinä oikein avautunut minulle, sillä olen ääripäätä, vaikka minusta jokainen ulkomaalainen raiskaaja voitaisiin palauttaa kotimaahansa. Minusta optimaalinen määrä pakolaisia olisi nolla. Olen sanonut myös, miten tilastot osoittavat kiistatta sen, että meillä on ryhmiä, joiden kotoutumiseen liittyvää problematiikkaa tulisi avata. Olen hirvittävä ääripään edustaja myös, vaikka minusta jokaisen tänne tulevan ihmisen pitää kunnioittaa maamme lakeja, eikä voida sallia ihmisten erilaista kohtelua kulttuuriin, saati mihinkään muuhunkaan perustuen. Olen myös ääripäätä, vaikka minusta on järkevää ottaa rajatarkastukset käyttöön. Minä olen ääripäätä, vaikka en omaa yhtäkään äärimmäistä ajatusta. Olen vain eri mieltä rasistien kanssa.
Tämä ääripääkeskustelu on minusta hämmentävää. Minä, ääripää. Tavallinen suomalainen, tolkun mies. Olen ääripää, sillä uskon ihmisarvoihin.
Asioissa on eroja, joista pitää voida keskustella ja joista pitää löytää itse asia, mutta maahanmuuttokeskustelussa ääripäitä on vain yksi. Nimittäin ne, jotka toivovat ’suvakkihuorien’ tulevan raiskatuiksi, lyövät turvapaikanhakijoita pesäpallomailoilla ja lähettävät ihmisille kuolleita rottia. Ne, jotka haluavat valkoista Suomea ja ne, jotka haluavat määritellä ihmisen arvon hänen uskontonsa perusteella. Ne, jotka uhkaavat kirkkohallitusta pommeilla. Ne, jotka haluavat ensisijaisesti kiusata maahanmuuttajia tarvittaessa vaikka tuhoamalla Suomen liian hyvänä maana elää ja asua. Ne, jotka legitimoivat pahuuden.
Rasismi on aina äärimmäistä. Rasismi on ääripää. Rasismi on aina ihmisvihaa. Ihmisen puolustaminen on taas meidän kaikkien puolustamista. Rasismin vastustaminen on rajan vetämistä. Eikä se ole millään tavalla äärimmäistä, sillä se on vain oikein:
Meillä on ongelma, hyvät ihmiset. Vihainen puhe, vihapuhe ja kultaisen keskitien kaipuu ovat rikkoneet keskustelun.
Se, mikä tekee ajastamme huolestuttavan on se, miten Suomen yksi hallituspuolue omien edustajiensa toimesta legitimoi rasistisen mölyn, kyseenalaistaa ihmisarvot ja arkipäiväistää valkoisen miehen vallankumouksen kaipuun. Rasismi sekä vieraan pelko ovat jo suomalaisen politiikan uutta normaalia. Ja juuri tämän vuoksi meillä on hallituksessa puolue, jonka kansanedustajista 1/3 on liikkeellä puhtaasti rasistisella, ksenofobisella agendalla. Rasismista ja muukalaisvihamielisyydestä on tullut niin arkipäivää, että sen vastustaminenkin on äärimmäinen teko, eikä sitä kritiikiä saisi edes sanoa ääneen, sillä maahanmuuttokriittisessä narratiivissa kritiikki on selkeä aie hiljentää.
Eikä tässä ole mitään järkeä, vaan tämä on oikeasti jo hieman pelottavaa.
Enkä minä suostu edelleenkään olemaan mitään ääripäätä. Sillä minä en ole mitenkään äärimmäinen. Olen tavallinen ihminen. Olen tavallinen keski-ikää lähestyvä, hieman ylipainoinen, työssä käyvä mies, jolla on vaimo, kaksi lasta, farmariauto, asuntolaina ja jatkuva lupaus terveistä elämäntavoista päällä. Ja meidän tavallisten ihmisten tulisi saada elää elämäämme ilman minkäänlaista painostusta, häirintää tai uhkaa.
Tuntuu, että olemme kääntäneet skaalan väärinpäin: tavallinen on äärimmäistä, äärimmäinen tavallista. Siksi minä pyydän: miettikää, mitä puhutte, pohtikaa, mitä sanotte, ajatelkaa, miten toimitte. Otetaan skaala takaisin.
On hyvä lopettaa yhteen parhaista kuulemistani elämänohjeista. "Hengitellään", sanoo 3- vuotias poikani pysähtyen paikoilleen silloin, kun häntä hoputtaa. Minusta tämä on erinomainen ohje. Erityisesti ennen kuin aiomme sanoa jotakin.
Vedän syvään henkeä. Hengitellään, hyvät ihmiset.
