Salonkikelpoistettu rasismi ja ihmisen arvo #JaForssaTaisteli
Kemppi määrittelee, mitä haittamaahanmuutto hänen mielestään tarkoittaa.
– Se on haittamaahanmuuttoa, jos sinusta tulee menoerä valtiolle, jonne muutat, Kemppi puhuu.
Hädänalaisia ihmisiä – kuten sodasta kärsiviä lapsia – täytyy Kempin mielestä toki auttaa."-
Jotenkin tässä itsensä kanssa ristiriidassa olevassa kommentissa paljastuu rasistisen isänmaallisuuden koko järjettömyys. 'Mä kyllä syön kakkua ja en syö kakkua samaan aikaan'.
Tuli jotenkin surullinen olo.
Tuo on ristiriitaista ja epäjohdonmukaista puhetta. Sieltä taustalta kumpuaa retoriikka, joka on tuttua Forssan mielenosoituksista ja Marco DeWitin ’Forssan taistelusta’, jossa hän opasti lapsia käyttämään nyrkkirautoja turvapaikanhakijoita vastaan. Meidän ei oikeastaan tulisi edes kiinnittää mitään huomiota tuohon puheeseen. Meidän ei tulisi edes reagoida, kun Marco DeWit ja muut rasistit avaavat suunsa. Meidän tulee mieluummin aktiivisesti ignoorata, olla hiljaa – ja sitten kääntää heille selkämme. Antaa heidän huutaa keskenään. Emme me heitä voi parantaa.
Nationalistisen liikehdinnän perusongelma on, että he eivät edes tiedä, mitä he haluavat. He eivät edes ymmärrä, mistä he puhuvat. Heille mikään tosiasia ei ole riittävä, sillä heidän logiikkansa on joustava ja he voivat sujuvasti samassa lauseessa solvata homoja ja sanoa suojelevansa homojen oikeuksia ja he voivat sujuvasti sanoa, ihminen ei saisi pukeutua burkaan, mutta silti he puhuvat ihmisten perusoikeuksista ja niiden kunnioittamisesta. He puhuvat mystisestä naisrauhasta ja siitä, miten paha islam kohtelee naisia huonosti, mutta silti he itse puhuvat näin:
Tälle samalle liikehdinnälle on tyypillistä naisen aseman kritisointi ja miehen aseman heikkous, sillä heidän logiikkansa mukaan valkoinen heteromies on alistettu ja latistettu alentamalla hänet tasavertaisuuden logiikan mukaisesti naisen tasolle. Kun olet aina ollut etuoikeutettu, tasa-arvo tuntuu syrjinnältä ja maistuu katkeralle:
Olemme siirtyneet faktojen jälkeiseen aikaan, jossa politiikan keskiöön pyritään tuomaan identiteetti ja pelkkä mielipide. Ei ole sattumaa, kun kuulette puheita mielipiteiden arvottamisesta tosiasioiden rinnalle, sillä muistattehan: ”Totta tai ei, näin niitä asioita koetaan”.
Ja tämä on vaarallinen tie.
Yhteiskunta, jossa ei enää ymmärretä totuuden ja valheen, perustellun mielipiteen ja disinfomaation eroja, ajautuu helposti tilanteeseen, jossa yhteiskunta taantuu reagoivaksi, affekteihin takertuvaksi hetkessä eläväksi, äänen voimakkuuteen perustuvaksi mielipiteiden tyranniaksi, jossa vähemmistöt jäävät jalkoihin, erilaisuus solvataan piiloon ja jossa ristiriita on uusi johdonmukaisuus.
Toimiva, rehellinen ja suora julkinen keskustelu yhteiskunnallisista asioista tarvitsee tosiasioita, punnittuja faktoja ja niihin perustuvia, perusteltuja mielipiteitä. Me tarvitsemme myös mielipiteitä, en minä sitä kiellä, jotka perustuvat kokemuksiin, tuntemuksiin ja pelkoihin, mutta niistä ei voi vetää rationaalisia johtopäätöksiä, ne ovat pikemmin keskustelun lähtökohta, eivät lopputulos.
Ihmisellä on tarve puhua. Ihminen haluaa puhua toiveistaan, tulevaisuudestaan,peloistaan, huolistaan, epävarmuuksistaan. Meillä on valtava määrä aatteita, ideologioita, myyttejä, uskomuksia, erilaisia näihin perustuvia narratiiveja, isoja tarinoita, joiden kautta me peilaamme ja projisoimme omaa aikaamme ja henkilökohtaisia pelkojamme. Mutta se, mistä puhumme, miten valikoimme tarinat itsellemme, joihin uskomme ja luotamme, riippuu miltei aina historiallisesta kontekstista, siitä, mikä on yhteiskunnan tila ja mitkä asiat liikuttavat ihmisiä eniten.
Siksi meidän tulee myös ymmärtää mielenosoitukset Forssassa ja mielenosoitukset Itiksessä. Meidän tulee ymmärtää, että vihapuhe ei synny tyhjiössä, vaan sille on tilausta. Mutta meidän ei tule silti hyväksyä pahuutta. Meidän ei silti tarvitse sietää vihaa. Meidän tulee kääntää tuolle vihalle selkämme, vetää raja – ja tehdä diagnoosi. Meidän ei tule keskittyä oireisiin, vaan meidän pitää keskittyä itse tautiin.
Meidän merkittävin haaste rasismin suhteen on oikeistolaisen populismin pyrkimys tehdä rasismista salonkikelpoista ja hyväksyttävää, sillä ’niin niitä asioita vaan koetaan’. Salonkikelpoiset rasistit taputtavat käsiään, kun Marco DeWit ja muut vihapuhujat nostavat toleranssia yhteiskunnassa, sillä puheet ’iPhonemiehistä’ eivät tunnu enää miltään sen jälkeen, kun meille on jo toitotettu perseraiskausten olevan oikeutettu reaktio maahanmuuttoon. Tästä on kyse:
-"Olen nähnyt, miten ilkeitä, ylimielisiä ja tyhmiä te(muslimit ja maahanmuuttajat) olette. Ette kunnioita naisianne, vaan pakotatte heidät orjiksenne. Teitä ei edes pitäisi olla olemassa. Teidät pitäisi kieltää sivistyneestä yhteiskunnasta. Joku päivä potkaisemme teidät ulos. Olkaa varmoja, Eurooppa vielä nousee teitä vastaan."- (Suomi Ensin, Michel Paulat 5.8.2016).
Tuo on normaalia puhetta vuonna 2016. Ja kun me kiinnitämme huomiomme tuohon puheeseen, on helppo vähin äänin, vaivihkaa, sulkea rajoja, kiristää, sulkea ja ampua ihminen vaikka Turkin rajalle. On helppo perustella asioita sanomalla, että ’Ruotsissakin kiristettiin turvapaikanhakijoiden ehtoja, miksei siis meillä?’ Ja tämä tuntuu ihan hyvältä kompromissilta, sillä ketään ei nyt kuitenkaan hirtetä rajalle. On helppo sanoa, miten tuntuu ihan hyvältä kompromissilta evätä ihmiseltä turva, sillä emme me sentään tapa.
Kun skaala on venytetty, on ihmisarvokin muuttunut vain pisteeksi skaalalla, jonka sijainti vaihtelee riippuen siitä, minkä me kuvittelemme olevan juuri nyt rationaalisesti perusteltua. Ja juuri tuona rationaalisuuden eetoksen hetkenä me sanomme, miten ihmisarvo ei ole enää jakamaton, kaikille kuuluva ja yhteinen arvo.
Ja minä mietin, olemmeko me enää kovinkaan hyviä ihmisiä, kun me tämän sallimme? Minä pyydän, katso peiliin, ihminen, äläkä suostu kompromissiin. Me emme ole vain piste skaalalla. Me ansaitsemme arvomme, ihminen. Älä heitä sitä pois, sillä se arvo on sinun arvosi.
