’Suomi on armottomien autistien maa' ja tarinaa meistä suomalaista
-"SUOMALAISET ovat autistinen kansa, ja sen takia meidän on muita vaikeampaa ottaa vastaan muualta tulleita.
Siinäpä hurja väite. Sen esittää kirjailija Jari Tervo, joka on pohtinut asiaa pitkään. Hän törmäsi Cambridgen yliopiston psykologian professorin Simon Baron-Cohenin autismitutkimuksiin ja teki testin, jolla voi selvittää omia autistisia piirteitään.
”Olin niistä väitteistä 90-prosenttisesti samaa mieltä. Kiinnitän huomiota mieluummin yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin, hämmennyn ihmisjoukossa ja niin edelleen. Tunnistin itsessäni autistisia piirteitä, ja minun mielestäni ne sopivat suurimpaan osaan suomalaisista”, Tervo kertoo.
Autisteille sosiaalisuus ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa eivät ole vahvuuksia. Eivätkä perinteisesti suomalaisillekaan. Tervo esittää teoriansa suomalaisesta kansanluonteesta kirkkain silmin ja vakuuttavasti kuin Uutisvuodon studiossa lauantai-iltaisin latelemansa tiedot. Toki Tervo tietää, että kansanluonteen käsite on täysin epätieteellinen ja ongelmallinen. Kysehän on enemmän kulttuurisista käyttäytymistavoista."-
Näin sanoi Jari Tervo. Poleeminen mies. Ja Suomi räjähti.
Ja luin lukemattomia kommentteja aiheesta. Minun oli pakko poistaa FB-sivultani koko kirjoitus, kun keskustelu ei pysynyt enää missään hallinnassa. Nimittäin herra Tervo saadun palautteen mukaan 'syyllistyy autistien leimaamiseen' ja jopa puhtaaseen 'ableismiin':
Toiseuttaminen. Ulkopuolisuus. Ratkaisevasti erilainen. Huonompi. Isoja sanoja. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö ableismia olisi olemassa (sitä on). Mutta herra Tervon kirjoituksessa sitä oli vaikea nähdä. Sillä sanoessaan...
...ei sanottu, eikä tarkoitettu samaa kuin sanoa 'suomalaiset ovat autistinen kansa'. Hän puhui Cambridgen yliopiston psykologian professorin Simon Baron-Cohenin autismitutkimuksista ja teki testin, jolla voi selvittää omia autistisia piirteitään. Tervo puhui 'piirteistä', ei mistään muusta.
Ja Jari Tervon viittaama testikin sanoo näin:
-"Our tests are posted on our website to enable free access to academic researchers. None of them are diagnostic: No single score on any of our tests or questionnaires indicates that an individual has an Autism Spectrum Condition (ASC). If you are concerned that you, or a friend or relative, may have ASC, please discuss these concerns with your GP or family doctor or ask the National Autistic Society (NAS) or equivalent charity in your country, for advice."-
Ei Jari Tervo diagnosoinut. Ei hän luonut mitään yhteyksiä autismin ja rasismin välille. Ei hän määritellyt autisteja 'huonommiksi' saati 'ulkopuolisiksi'. 'Ulkopuoliseksi' ja 'ratkaisevasti erilaiseksi' autismin kirjon määrittelee tässä keskustelussa pikemminkin ne, jotka ryntäsivät luomaan rajaa, eristämään ja määrittelemään, mistä saa puhua ja miten.
Kun taannoin herra Enbuske kutsui suomalaisia autisteiksi otsikolla ’Suomi on armottomien autistien maa’ ja puhui ihmisistä, jotka tarvitsevat viinaa, ei kukaan älähtänyt:
Rujoa liioittelua, mutta ydin on selvä: meillä on ongelmana hiljaa oleminen, vaikeneminen, viina. Kun Tervo sanoi autististen piirteiden ehkä selittävän osaltaan rasismia, sanoo Enbuske sen saman aiheuttavan viinan juomista. En minä menisi sanomaan heidän olevan väärässä.
Silti yo. Enbusken kirjoituksesta oli valitettu Julkisen Sanan Neuvostoon. Joku loukkaantui. Ja täysin syyttä, sillä:
-"Julkisen sanan neuvoston on kuitenkin tulkinnoissaan puolustettava sananvapautta. Tässä tapauksessa kolumnisti käytti autismi-metaforaa kuvatessaan suomalaisten suhdetta tunne-elämään. Kehityshäiriön käyttäminen vertauskuvallisessa merkityksessä kohdistui suomalaisiin – ei kyseisestä kehityshäiriöstä kärsiviin. Kolumnisti ei siten käsitellyt autisteja asiaankuulumattomasti tai halventavasti."-
Ja tämä pätee 100%:sti case Tervoon. Hänen puheensa eivät kohdistuneet autisteihin. Minä tiedän kyllä, että kaikkien sanojen käyttö ei ole aina helppoa. Minä ymmärrän kyllä, miksi esimerkiksi Autistiliitto älähti case Tervon kohdalla. He halusivat varmistaa, että sanan ’autismi’ päälle ei jäisi stigmaa, sillä julkinen keskustelu osoitti, miten herkästä asiasta on kyse. Silti emme voi unohtaa, että puhuminen 'autistista piirteistä' on periaatteessa sama kuin puhua 'masennuksen tunteesta' tai sanoa 'olinpa vainoharhainen', sillä kyseessä olevat 'piirteet' ja 'tuntemukset' ovat meille kaikille tuttuja ja ihmisen normaaleita ominaisuuksia, mutta tietyn kriteeristön yli mennessä kyse ei olekaan enää 'normaalista'. Mutta eivät ne ole toisiaan poissulkeviakaan, vaan ne ovat ominaisuuksiamme, jotka yksilöiden välillä vaihtelevat.
Jos me julkisessa keskustelussa rajaamme puheen vain jonkun ominaisuuden omaavan ryhmän oikeudeksi, mitä muuta me teemme kuin olemuksellistamme, rajaamme ja/tai rodullistamme? Tämä sama problematiikka näkyy rasismiin liittyvässä keskustelussa: emme me voi emmekä saa typistää sitä vain rodullistettujen itsensä puheeksi. Syy on hyvin yksinkertainen: silloin puhe on puhetta itselleen ja se puhe typistyy puheeksi omille joukoilleen, omille ihmisilleen. Ja kun puhe ei löydä tietään hegemonian ytimeen, ei se löydä tietään rasismin ja syrjivän eleen ytimeen, eikä mikään muutu. On niin helppo eksotisoida ihminen sanomalla ’on mullakin vähän musta afrosielu ja hei upee tukka sulla ja osaatsä hei soittaa bongorumpua’ ja siten olemuksellistaa ja häivyttää ihminen ulkopuoliseksi, ominaisuuksien summaksi, ratkaisevasti erilaiseksi. Tätä samaa ihmisen häivyttämistä siten toteuttavat ne, jotka haluavat suojella ihmisiä, jotka on eksotisoitu suojeltaviksi ja niitä, jotka olemuksellistavat ihmisiä pahuudeksi ja jotka haluavat vain tuhota. Tätä ei pidä sallia meille hyvinvoinnin läskistämille valkoisille, sillä me kyllä käytämme oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme ja me kyllä helposti annamme puheen pysyä puheena ryhmien sisällä, me kyllä osaamme toiseuttaa, sillä silloin meidän ei tarvitse itse ottaa mitään kantaa, eikä ottaa mitään vastuuta.
Rasismin suhteen me emme voi myöskään siirtää vastuuta pelkästään rakenteisiin liittyväksi, sillä rasismi ei vaadi saati edellytä valtajärjestelmää saati valtasuhteita ollakseen olemassa. Rasismi on myös pyrkimystä valtaan ja siksi pitäisi myös muistaa pohtia, mistä tulee ihmiselle tarve luoda hierarkioita ja rakenteita ympärilleen. Minusta nähdäkseen rasismin mekanismit rasismia poistaakseen, ovat rakenteiden osoitus ja purku välttämättömiä, mutta ymmärtääkseen täysin rasismia ilmiönä, tulisi mennä vielä syvemmälle: ihmiseen asti. Yksinkertaistettuna tämä näkyy esimerkiksi tilanteessa, jossa minä itse nuorena kutsuin Iranista kotoisin olevaa ystävääni ‘karvaranteeksi’ ironisoidakseni ja pilkatakseni rasisteja, niin hän pyysi minua lopettamaan. En minä ollut tajunnut lainkaan sitä, että ironiani oli loukkaus. Siksi meidän on puhuttava vapaasti ja moniäänisesti. Jotta me paljastaisimme itsemme ja jotta me näkisimme yleisesti syrjintää ja ihmisten eristämistä ylläpitävien rakenteiden ja niitä uusintavien puheiden taakse. Meidän on puhuttava vapaasti, sillä vain siten me opimme tunnistamaan asioita ja kohtelemaan niitä sellaisina kuin ne ovat.
Kun minä olin nuori, asioista ei puhuttu. Kun minä olin nuori, asioista vaiettiin. Minä olisin kaivannut nuorena avointa puhetta ja sitä, että joku olisi kysynyt ja kuunnellut. Mutta asioista ei puhuttu, ne vaiettiin, oltiin hiljaa, hieman hävettiin ja käännettiin selkä. Jotta ei tarvitsisi ottaa kantaa, ottaa vastuuta. Hiljaisuus oli nuoruudessani hyve, mutta hiljaisuus tappaa, hyvät ihmiset.
Minä otan ilolla vastaan jokaisen kommentin tai puheen, jossa ihmisen tekojen taustalta pyritään löytämään selityksiä. Se tarkoittaa, että me ymmärrämme ihmisenä olemisen koko kirjon ja että me alamme ymmärtää, että me kaikki olemme ihmisiä. Me olemme vain erilaisia ihmisiä. On väärin jokaista vammaista, autistista, maahanmuuttajaa, mielenterveysongelmaisen ja minkä tahansa eri ominaisuuksien mukaan määriteltävän ryhmän jäsentä kohtaan määritellä erityisesti ulkopuolelta, mistä saa puhua, mistä ei saa puhua ja kenen ehdoilla. Tätä oikeutta ei ole kenelläkään. Edes sillä ryhmällä, josta puhutaan, ei itsellään ole sitä etuoikeutta, että se voisi määrittää tavan ja muodon, miten siitä puhutaan. Mutta sen pitää voida sanoa, jos se on eri mieltä. Meidän on myös huomattava, jos joltain loppuu ääni. Jos toisella ei ole edes ääntä, ei ole myöskään tasavertaista keskustelua. Silloin me määrittelemme keskustelun ulkopuolelta ja juuri tämän vuoksi meidän tulee olla aina tarkkoja, miten me puhumme ja kenen kanssa, kun kyse on ryhmistä, jotka ovat heikkoja, pieniä, alistettuja, kadonneita, piilossa. Niitäkin nimittäin on. Ikävä kyllä.
Minä olin nuorena levoton. Hyvin levoton. Minä yritin kyllä puhua ja sanoa, mutta en minä osannut. Ja aina niiden hetkien jälkeen, kun olin tehnyt jotakin typerää, minä toivoin jonkun näkevän tekojeni taakse ja ymmärtävän sen holtittomuuden ja kaaoksen, joka minussa eli ja joka sai minut tekemään hetkessä asioita, jotka vain tapahtuivat. Ne tapahtuivat minulta salassa, en edes huomannut niitä, vaikka itse ne tein. Se on outo tunne, kun ympäristö kertoo sinun tehneen jotain, mutta itse et muista sitä, etkä tunnista syytä, saati motiivia teon taustalla. Tai ei se oikeastaan ollut outo tunne: se oli ahdistava ja pelottava tunne. Minä muistan hämärästi tietyt tilanteet, joissa ajauduin sellaiseen vierauden tilaan, jossa oman itseni hallinnan tunne alkoi kadota ja levottomuuden energia muuttui pimeäksi ahdistukseksi. Niitä hetkiä olivat ne, kun piti olla paikallaan. Kun piti kuunnella jotain. Kun piti keskittyä. Kun piti tehdä jotain epämielekästä. Kun joku yllytti. Kun piti tehdä hitaammin joku koulutehtävä, kun muilla kesti ja kesti. Minä katsoin ikkunasta ulos ja toivoin olevani siellä. Ja yhtäkkiä huomasinkin puristavani kiveä kädessäni ja olin jo heittämässä sitä.
Ja minä petyin joka kerta, kun minulle sanottiin 'no, pojat on poikia'. Mikään ei kuulostanut pahemmalta kuin vanhempi ihminen joka vain totesi, että 'voisit sä vähän rauhoittua, ei tuossa ole sun touhussa ole mitään järkeä'. Niinpä. Ei mitään järkeä. Ja minä en sitä itse muka olisi jo tiennyt? Minä tiesin tarkalleen, että minun levottomuudessani ei ollut mitään järkeä. Mutta miksei kukaan auttanut minua selittämään sitä levottomuuttani? Kukaan ei ikinä edes kysynyt, miltä minusta tuntui, vaan minut joko laitettiin nurkkaan seisomaan tai sitten vain käännettiin selkä, unohdettiin, ei haluttu tehdä mitään, sillä 'pojat on poikia'.
Minä olen aina ollut impulsiivinen ja levoton. Nuorempana en edes nukkuessa kyennyt olemaan paikallani, vaan heijasin itseäni ja heilutin jalkojani koko ajan. Aikuisena en ole pystynyt viemään opintojani loppuun, en edes lukiota. Yritin opiskella vielä viitisen vuotta sitten insinööriksi, mutta ei siitä vain tullut mitään. Impulsiivisuuteni on näkynyt elämänhallinnan ongelmina näkyen esimerkiksi rahan käytön hallitsemattomuutena ja yhdessä vaiheessa otin elämääni haltuun käyttämässä miltei päivittäin alkoholia sekä päihteitä. Vielä tänään minun on vaikea luoda pitkiä työsuhteita, sillä saatan saada spontaanisti idean, että haen muualle töihin - ja sitten yhtäkkiä huomaankin aloittaneeni uuden työn.
Kun minä vajaat 20- vuotta sitten sain tietää olevani ADHD:n ominaisuudet omaava ihminen, aloin välittömästi saamaan elämäni hallintaan. Muistan tuosta ajankohdasta erinomaisen hyvin, miten lääkäri kertoi minulle, mitä tarkoittaa tuo outo sanayhdistelmä. Minä en kyennyt sanomaan mitään. Olin vain hiljaa. Olin paikallani ja minä itkin. Olin hiljaa paikallani ja tunsin suunnatonta vapautumisen tunnetta, kun joku kerrankin puhui minulle kysellen ja joku kuunteli minua. Jokainen lause, jotka lääkäri sanoi rauhallisella äänellään, putosivat juuri niihin tyhjiin koloihin, joita elämässäni oli selittämättöminä puutteina ollut. Tuon hetken jälkeen minä ymmärsin niitä hetkiä, jolloin tapahtui asioita, joita ei pitänyt tapahtua ja ymmärsin niitä hetkiä, kun tein asioita, joita minun ei pitänyt tehdä.
Tuon hetken jälkeen minä päätin, että aloitan elämän. Ja niinhän minä tein. Ja sillä tiellä minä olen edelleen. Elämässä. Elossa.
Silti minusta ei olisi mitenkään loukkaavaa sanoa jollain olevan ADHD- piirteitä, vaan se kertoisi vain siitä, että sairaus/vaiva tunnistetaan piirteineen ja se jo auttaa poistamaan stigman. Se, että ominaisista piirteistä ei saisi puhua, vain ylläpitäisi stigmaa.
Asia on oikeastaan niin, että minusta on vain hienoa, jos tiettyjä ihmisen piirteitä selitetään mahdollisilla ADHD- piirteinä. Jos ihmisellä on kuvaamani kaltaisia ongelmia, on ADHD mahdollinen selitys tai se ainakin antaa kontekstia sille, että ongelmat ja oireet eivät ole mitenkään outoja, salaisia tai pelottavia. Kun me annamme asioille nimiä ja kun me nimeämme piirteitämme ja tuntemuksiamme, me otamme elämäämme hallintaan ja annamme sen mahdollisuuden myös muille.
Minusta meidän tulee kyetä puhumaan näistä asioista vapaammin. Sillä jos me alamme vältellä tiettyjä sanoja, tiettyjä ryhmiä, me eristämme, nostamme jalustalle, oikein alleviivaamme jalustalle nostettujen erityisyyttä ja poikkeavuutta. Ja minusta me kaikki olemme ihan vaan ihmisiä, emmekä vain ominaisuuksiemme lokeroja. Minä en lähtökohtaisesti näe masentuneisuutta, vainoharhaisuutta, autismia, sulkeutuneisuutta saati mitään muutakaan ihmisen ominaisuutta tai niiden rykelmää mitenkään ongelmina sinällään, vaan asioina, jotka ovat ominaisuuksiamme, joissa ei ole mitään hävettävää, vaan ne ovat ihan normaaleja asioita. Ja Tervo sanoi hyvin selkeästi, miten tunnisti itsessään autistisia piirteitä erään testin perusteella. Ja siihen hän perusti juttunsa. Ei Tervo leimannut autisteja. Hän löysi joitain autistisia piirteitä koko kansasta. Minäkin tunnistan itsessäni niitä mainittuja piirteitä. Eikä ihme, sillä ne piirteet ovat ihmisen piirteitä, vain skaala ja määrät yksilöissä vaihtelevat.
Kun me julkisesti puhumme asioista, me teemme helpommaksi ihmisille tulla esiin, me teemme ihmisille helpommaksi hakea apua. Tämä oli juuri asia, jota minä itse nuorena poikana kaipasin. Minä kaipasin, että joku aikuinen tulisi ja auttaisi minua nimeämään ne tunteet ja tuntemukset, joita minulla oli. Minä kaipasin, että joku aikuinen olisi kertonut minulle, että typerille teoilleni löytyy selitys. Minä toivoin nuorena, että joku aikuinen olisi sanonut jotain muuta kuin 'pojat ovat poikia', sillä tuon sanominen oli vain aikuisen väistöliike, vastuutaan pakenevan ihmisen ele. Mutta hänellä oli oikeus siihen, sillä ’pojat ovat poikia’. Ja minä jäin yksin. Ja minä olen varma, että moni vastaavan taustan omaava ihminen on jäänyt yksin lopullisesti ja unohtunut.
Siksi meidän tulee puhua autismista, vammaisuudesta, ADHD:sta, maahanmuuttajista, suomalaisista ja vaikka mielenterveydestä. Jotta me tunnistaisimme asioita, nimeäisimme niitä ja poistaisimme niistä stigmaa. Ja tämän puheen tulee olla tasavertaista ja rehellistä, ei kenenkään etukäteen määrittelemää. Jotta me kertoisimme kaikkien olevan ihmisiä. Jotta kukaan ei jäisi yksin.
Ja minä todella toivon, että maailma olisi myös valmiimpi sille, että emme tekisi ihmisistä toisia, vieraita, ulkopuolisia, ratkaisevasti erilaisia, huonompia.
Emme me ole lokeroita. Me olemme ihmisiä.
PS. Jos kiinnostaa, niin täällä on lisätietoa autismin kirjosta: ’Mikä on autismikirjo?’ Ja hieman lisää löytyy täältä. Tarina Danielista kannattaa myös lukea, kuten myös Martista.
Täältä löydät tietoa ADHD:sta. Ja täällä.
